Archive for marraskuu, 2009

Yhdessä tekeminen tuo lisäarvoa järjestöjen hyvinvointipalveluille

maanantai, marraskuu 23rd, 2009

Kuluneen vuoden aikana on monilla foorumeilla keskusteltu yhteisöllisyydestä ja siitä, miten yhteisöllisyyttä voitaisiin vahvistaa. Keskustelua ovat vauhdittaneet surulliset koulutragediat Jokelassa ja Kauhajoella.

Järjestöillä on nähty olevan keskeinen tehtävä yhteisöllisyyteen kasvussa. Samaan aikaan järjestöjä toivotaan tiiviimmin mukaan rakentamaan hyvinvointipalveluja kansalaisille. Tätä keskustelua on ruokkinut meneillään oleva kuntien palvelu- ja rakenneuudistus.

Ovatko nämä kaksi keskustelun valtavirtaa – toisaalta vahvempi rooli hyvinvointipalveluiden tuotannossa ja toisaalta vaatimus yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman kasvattamisesta – sovitettavissa yhteen, vai ovatko ne peräti toisilleen vastakkaisia?

Yhteisöllisyys määritellään yhteisöjen tietynlaisina myönteisinä ominaisuuksina, joiden ansiosta kuuluminen yhteisöön ja siinä toimiminen koetaan mieleiseksi. Yhteisöllisyys mahdollistaa sen, että kaikki voivat kokea olevansa osallisia siinä, mitä ympärillä tapahtuu.

Yhteisöllisyys syntyy toisten huomioimisesta, kuuntelemisesta, hyvästä keskustelusta ja tavasta ottaa toiminnassa ja päätöksissä huomioon yhteisön kaikkien jäsenten näkökulmat. Yhteisöllisyyden kokemiseen tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan ja toisen kokemuksien myötäelämistä.

Postmoderneille yhteisöille on tyypillistä, että ne muodostuvat elämäntavan ja harrastusten pohjalta eivätkä sido yksilön toimintaa kuten aiemmin. Yhteisöön liittyminen perustuu vahvasti vapaaehtoisuuteen ja ihmisen omaan valintaan. Tämä mahdollistaa yhteisön nopean vaihtamisen mutta myös jättäytymisen tai jäämisen yhteisöjen ulkopuolelle.

Yhteisöllisyyden teemaa tarkastellessa peruskysymys on, onko ihmisillä aitoa halua ja kiinnostusta liittyä yhteisöihin.

Oman kokemukseni mukaan ihmisillä on huomattavasti suurempi tarve liittyä yhteisöihin ja toimia yhteisvastuullisesti kuin mihin nykyiset rakenteet antavat mahdollisuuden. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan synny itsestään tai sivutuotteena, vaan sen vahvistamiseen on investoitava.

Ympäristössämme on yhtäaikaisesti sekä yksilölliseen että yhteisölliseen sykliin vaikuttavia tekijöitä. Monet arkipäivän ilmiöt totuttavat meitä ajattelemaan itseämme asiakkaina, joille yhteiskunta ja yrityselämä tuottavat palveluja.

Ilman yhteisöllisyyteen ja kansalaisuuteen kasvattavia vastatoimia uhkana on amor- eli antakaa meidän olla rauhassa -yhteiskunta.

Olemme kyllä kärkkäitä arvostelemaan, jollemme saa verorahoillemme tai palvelumaksullemme laadukasta vastinetta, mutta halukkuus mennä mukaan päättämään palveluista on laimeaa.

Amor-yhteiskunnan lempeä kutsu näkyy jo nyt muun muassa äänestysinnon vähenemisenä. Omista asioista päättäminen ja jopa se, kuka niistä päättää, jätetään muiden huoleksi.

Sama ilmiö uhkaa hiipiä myös vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan. Odotamme, että joku muu hoitaa esimerkiksi lastemme harrastustoiminnan ja että me itse voimme jättäytyä maksajan ja palvelun laadun arvioijan rooliin.

Yhteisöllisyyttä ei voi ostaa, mutta sitä ja sen syntymistä voi tukea. Yhteisöllisyyden eteen on tehtävä hyvin arkisia ja arjen ympäristöissä toimivia ratkaisuja. Tarvitaan paljon kohtaamisia, joissa rohkaisemme ja innostamme välittämään ja ottamaan itsestämme ja toisista vastuuta.

Arjen ympäristöissä tehtäviä valintoja voidaan tarkastella pelkistetyn asiakkuus vai kansalaisuus -vastinparin avulla. Esimerkiksi päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotiloissa ja muissa lasten ja nuorten arkiympäristöissä tulisi toiminnan lähtökohdaksi ottaa tietoinen aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattaminen.

Yksilöllistymiseen tai yhteisöllisyyteen kasvattavat tekijät toimivat usein yhtäaikaisesti ja rinnakkain samoissakin yhteisöissä. Keskeistä on kuitenkin huomata, etteivät ne ole tahdostamme riippumattomia vaan niihin voidaan yhteisillä päätöksillä vaikuttaa. Yksilöllistyminen etenee ilman tietoista strategiaakin, mutta yhteisöllisyyden vahvistaminen on tietoista toimintaa.

Järjestöjen roolin vahvistaminen hyvinvointipalvelujen tuotannossa voi tietyin edellytyksin edistää yhteisöllisyyttä ja sen kautta sosiaalisen pääoman kehittymistä. Järjestöjen palvelutuotanto voi poikia merkittävää lisäarvoa, jos siihen liittyy oman yhteisön rakentaminen ja jos vastuuta palvelun tuottamisesta kannetaan yhteisöllisesti.

Tämä ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvä järjestöjen erityispiirre palvelujen tuottajana pitäisi ymmärtää nykyistä paremmin. Yhdessä tekemistä ja yhteisöllisyyden tuomaa lisäarvoa tulisi järjestöjen osata markkinoida ja yhteiskunnan vaatia.

Kansalaisjärjestöt ovat vastavoima amor-yhteiskunnan omillaan pärjäämisen eetokselle. Silloin myös niiden palvelutoiminnan perusajatuksen pitää olla saattaa ihmiset yhteen ja kasvattaa yhteisöllisyyttä.

Hannu Kareinen
Kirjoittaja on Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n kehittämispäällikkö.
Julkaistu: 24.7.2009 Helsingin Sanomissa pääkirjoitussivulla

REISKA JA LIISA TURVALLISUUSKOULUTUKSEEN

tiistai, marraskuu 10th, 2009

Miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus syrjii miehiä ja naisia. Sen vaikutukset ulottuvat armeija-aikoja pidemmälle, niin työllisyysasteeseen kuin vanhemmuuteenkin. Lisäksi asevelvollisten poissaolo työelämästä maksaa vuodessa miljardin euron edestä menetettyjä työtunteja.

Suomen asevelvollisuusarmeija on Euroopassa poikkeus. Koko miesikäluokalle pakollinen asevelvollisuus on lisäksemme käytössä vain Kreikassa, Kyproksessa ja Turkissa. Suuren asevelvollisuusarmeijan tarkoituksenmukaisuus on kyseenalainen nykyisessä turvallisuusympäristössämme. Nykyuhkiamme, kuten hauraita valtioita, terrorismia, rajat ylittäviä ympäristökatastrofeja tai terveysriskejä, ei massa-armeijalla torjuta. Uusi turvallisuusympäristömme edellyttää turvallisuuden valtavirtaistamista.

Kaikille pakollisella asepalveluksella tasa-arvo-ongelmia ei pidä ratkaista, sillä jo nyt väkeä koulutetaan enemmän kuin tarvitaan. Pakon sijaan haluan nostaa keskusteluun mallin, joka lisää niin miesten kuin naistenkin mahdollisuuksia osallistua vapaaehtoisesti Suomen turvallisuuden edistämiseen.

Vapaaehtoinen ja sukupuolesta riippumaton turvallisuuskoulutus tarkoittaa, että kaikille tarjotaan mahdollisuus osallistua monipuoliseen ja kestoltaan vaihtelevaan koulutusvalikoimaan. Henkilö voisi valita vaikkapa ympäristöturvallisuuskoulutuksen tai viestintäturvallisuuskoulutuksen oman mielenkiintonsa ja osaamisensa perusteella. Muita koulutuslinjoja olisivat esimerkiksi aseellinen maanpuolustus, siviilikriisinhallinta, terveys- ja lääkintähuolto, kehitysyhteistyö, elintarviketurvallisuus sekä rauhanturvaamistehtävät eri muodoissaan.

Turvallisuuskoulutuksen voisi suorittaa 19–29-vuotiaana oman elämäntilanteen kannalta sopivana ajankohtana. Oman osaamisen ja kiinnostuksen pohjalta valittu koulutusohjelma takaa koulutettavien korkean motivaation.

Tavoitteena on turvata riittävät resurssit laajan turvallisuuskäsitteen vaatimiin tehtäviin sekä rauhan että kriisin aikana. Vapaaehtoisen palveluksen houkuttelevuus voidaan taata laadukkaalla ja monipuolisella koulutuksella sekä kohtuullisella päivärahalla. Turvallisuuskoulutukseen saataisiin mukaan myös heitä, jotka nykyään putoavat asevelvollisuusjärjestelmästä esimerkiksi fyysisistä syistä.

Kaikille yhtäläinen vapaaehtoinen turvallisuuskoulutus poistaa nykyiseen asevelvollisuuteen liittyvät tasa-arvo-ongelmat. Se lisää sekä miesten että naisten oikeuksia ja osallistumismahdollisuuksia, kuten perustus- ja tasa-arvolakimme edellyttävät. Lisäksi naisten suhteellinen osuus rauhanturvatehtävissä voisi lisääntyä, kuten YK:n päätöslauselmakin meitä velvoittaa.

Kari Uotila

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan TANE:n Miesjaoston puheenjohtaja

Vasemmistoliiton miespoliittisen ohjelmatyöryhmän vetäjä